Ääniä äänien takaa
Oma debyyttilevyni, instrumentaalinen Ghost Riot, on viimein julkaistu. Perjantaina 1.9. se ilmestyi kauppoihin ja netin musiikkipalveluihin. Soitimme viime keskiviikkona (30.8.) G Livelabissa levynjulkaisukeikan, josta jäi oikein mainiot tunnelmat.
(valokuva © Oskari Martimo)
Livekokoonpanossa soittavat kanssani Juho Vehmanen (koskettimet + Ableton Live) ja Niko Votkin (rummut, perkussiot ja kitara). En ollut alunperin ajatellut keikkailla levyn tiimoilta lainkaan ja kun se alkoi kuitenkin jossain vaiheessa näyttää väistämättömältä, tällainen kompakti triokokoonpano tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Olisin tarvinnut varmaan 10-henkisen bändin jos olisin halunnut toteuttaa levysoundin keikalla yksi yhteen. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut että ylipäätään minkään keikkojen tarvitsee kuulostaa levytyksiltä joten tällainen minikokoonpano tuntui paljon hauskemmalta ja joustavammalta ajatukselta. Toki Vehmanen ja Votkin molemmat vastaavat kolmea muusikkoa per mies! Heti ensi treeneistä musiikki lähti mukavan pelottomasti elämään omaa elämäänsä vapaana levytysten kahleista.
Julkkarikeikka alkoi jutustelutilaisuudella, jossa Olavi Uusivirta haastatteli minua levyn teemoista. Jos ette olleet paikalla, jutustelutuokiomme voi kuunnella tästä:
Tällä levyllä on kaikenlaisia ei-musiikillisia teemoja läsnä. Ei niin, että olisin ensiksi ajatellut jonkun aiheen ja sitten tehnyt biisin siitä. Oikeastaan nämä teemat alkoivat levyä tehdessä nousta pintaan ja puin niitä sanoiksi vasta myöhemmin miettiessäni kokonaisuutta ja selittääkseni näitä teemoja vaikkapa graafikolle. Niiden avulla myös juuri tämä biisirypäs valikoitui lopulliseksi levyksi; materiaalia oli tarjolla huomattavasti enemmän. Muutamat toimittajat ovat saaneet nämä samat sepostukset ja ajattelinkin että nämähän voisi olla ihan hauska jakaa täällä satunnaisille kiinnostuneille.
Koko levyn avainsanoja ja teemoja ovat mm.
– jännite
– kommunikoinnin / yhteyden / ymmärretyksi tulemisen tarve ja häiriöt niissä
– sattuma
– yhdistävä tekijä
– autenttisuus?
Nämä pyörivät tuossa mukana sekä musiikillisella että inhimillisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.
Biiseittäin;
– Tämä palaa semmoiseen juttuun kun olin teini ja Sorsakoski & Agentsin ekat levyt tuli. Ne oli meillä sellainen koko perheen juttu, kuunneltiin niitä autossa kun mentiin mökille kesällä. Suomi ja suomalainen lande (Koivisto pressana-aikaa) tuntui maailmalle sulkeutuneelta lintukodolta, toki ankeuksineenkin. Mutta oltiin muulta maailmalta piilossa. Minussa itsessäni se “Pulliainen” kulkee aina mukana, sellasena tiettynä klassisena Suomi-melankolisena pohjavirtauksena. Tässä biisissä se lyyrinen Pulliainen on pudotettu keskelle tätä tän päivän Suomea, ristiriitoineen ja jännitteineen. Miten se osaa olla siellä? Biisin liidikitaramelodia pudotettuna joihinkin muihin nätteihin perussointuihin kuulostaisi aivan muulta, nimenomaan nätiltä.
– Tässä pyörittelen sitä miten vaikkapa musassa, mutta muussakin kulttuurissa ja ihmisen kanssakäymisessä me (ihmiskunta) jaamme valtavasti yhteneviä kokemuksia, yhteistä historiaa. Jos vaikka musiikissa ajatellaan arabimusiikin valtavaa vaikutusta eurooppalaiseen musaan kaikenkaikkiaan, tai afrikkalaisen musan vaikutusta pohjalta kaikkeen. Samanlaisia melodiakulkuja voi olla japanilaisessa, argentiinalaisessa, suomalaisessa, irlantilaisessa ja malilaisessa musassa. Eri kulttuurit voivat olla kuitenkin tosi napit vastakkain eikä löydy oikein haluakaan yrittää ymmärtää ”vierasta”. Jossa kuitenkin on niin paljon tuttua. Tässä biisissä laitetaan kaikenlaisia musavaikutteita surutta samaan pataan, jotkut tulee paremmin toimeen keskenään kuin toiset. Nimi juontaa siitä kun olin Tansaniassa, Kaolen kylässä lähellä Bagamoyon kaupunkia, tekemässä levyä paikallisen laulaja-lauluntekijä Ashimban kanssa. Kaolen asukkaat ovat muslimeja ja tiettyihin kellonaikoihin rukoukset lähetetään minareettityyppisesti jostain rouheasta äänentoistojärjestelmästä. Oli mieletön sekamelska alkuillasta kun pimeys oli salamannopeasti laskeutunut, sammakot ja kaskaat pitää mieletöntä metakkaa, siihen päälle minareettirukousta ja koirien haukkumista. Kaolen kylästä pitää sanoa vielä sen verran että sen alueelta löytyvät kertoman mukaan yhdet ensimmäisistä todisteista ihmiskunnan olemassaolosta. Tämä kaikki jotenkin tuossa on mukana 😉 Pikku teemoja..
– Levyn vanhin biisi, varmaan lähemmäksi 9 vuotta vanha. Tässä on ehkä levyn muita biisejä enemmän sävellyksellisiä lähtökohtia ja tavoitteita, rakastuin tollaseen molli maj7 -sointuun ja sen jännitteeseen, minkä sylttytehtaaksi itselleni epäilen Bernard Herrmannin musiikkia Hitchcockin leffoissa. Ne on klassikointa mahdollista leffamusaa. Tuossa musassa jännitettä ei sen kummemmin pureta, mistä just tykkään. Siinä ollaan koko ajan snadisti varpaillaan, paljain jaloin tassutellaan yöllä herättyä suht tutussa talossa joka tuntuu silloin vähän vieraalta.
– Tässä taustalla on alunperin kelailua siitä, miten helposti ajatellaan ettei taiteella kauheasti maailmaa muuteta. Alkuperäinen ajatus oli kun mietin minkälaisia vaikutuksia ja jälkiä vaikka joku suuri kansallinen artisti jättää jälkeensä, reilusti yli muusikollisen vaikuttamisen. Argentiinalainen Mercedes Sosa oli mulla konkreettisena esimerkkinä, sillä ei oikeastaan tässä oo väliä muuten kuin että biisi lähtee charangon ja kehärummun soitolla joka niiaa vähän siihen suuntaan. Ajatus tuollaisesta pitkän kantaman jälkipolviin vaikuttamisesta siirtyi mulla sitten yksityisemmälle tasolle, vaikkapa vanhemmuuden ajatukseen ja ylipäätään siihen miten meidän pitäisi toisille ihmisille olla. Taas tällaset kevyet teemat 😉 Musiikillisesti tässä laitetaan sama simppeli juttu kolmiin aika erilaisiin vaatteisiin, käydään läpi tuollainen reissu jostain Andeilta Jamaikan kautta ehkäpä New Yorkiin. Seurataan millaista reittiä tuommoinen simppeli idea kulkee. Päämelodiateema vois jälleen kerran olla melkeinpä mistäpäin maailmaa vaan.
– Musiikillisesti koetan tässä vähän törkkiä sellasta yhtä kitarismin kusiaispesää. Soitan periaatteessa blueslikkejä mutten oikein osaisi vetäistä stetsonia päähän ja buutseja jalkaan. Tuollaista tavallaan soiton yrittämistä. Ympäristö on vähän kalsea, siinä tuollaiset eri tavoin vähän liian pienissä kengissä olevat hahmot juttelee keskenään ei-kauhean-onnistuneesti. Siinä on jotain modernin ajan keskusteluilmapiiriä mukana.. Levyn nimibiisi; nimen takana on mm. ajatus siitä miten yksilöllisellä ja yhteiskunnallisellakin tasolla voi pinnan alla olla kauhea kuplinta ja härdelli päällä mutta päällisin puolin haluttais pitää tyyni meininki. Biisi koostuu kolmesta osasta, kakkososa on tollasta jonkinlaista epämusiikkia joka on ehkä sitä kuplintaa. Viimeinen osa on levollinen ja nätti. En tiedä onko tuossa kuitenkaan sen isompaa messagea. Kakkososan epämusassa oli sellainen oikeastaan kokeilu että miten vähän kitaralla tehdyt äänet voivatkaan kuulostaa kitaralta, jota ajatellaan helposti aika kahlitsevana soittimena. Se koko äänikuva on vain kitaralla tehtyjä ääniä, efektejäkään ei siinä osassa ole käytössä kahta pedaalia enempää. Tuossa on musallinen taso ja sitten tuollainen toinen kela, jotenkin ne siellä juttelee.
– Tässä on taustalla taas sellanen ajatus omasta äänestä. Toki taiteentekijöinä ekaksi mutta sitten myös ihan ihmisenä ylipäätään. Kaikki haluaisivat olla ainutlaatuisia, sitä ajatusta ruokitaan ihan yhteiskunnalliselta tasoltakin nykyään koko ajan. Biisin nimi tulee J.J. Cale-dokkarista jossa hänen soittokaverinsa totesi: “You’ll cut tracks with him and you’ll listen to it and you’ll think, “Well, I don’t know about that one” and then he’ll take the tapes away and he puts his secret sauce on ’em, you know, that nobody but he knows what it is that he does in the dark of night and then he’ll come back out and you’ll go “Wow!”. Se Secret Sauce on nimenomaan se Calen oma visio ja oma ääni, joka tuli hänellä läpi kuin itsestään niin biisintekijänä, laulajana, soittajana kuin tuottajanakin. Mä oon miettinyt tätä levyä tehdessä paljon sitä että mistä tollasta omaa saucea sais vai onko sitä jo?! Biisin melodinen teema on tosi simppeli, siinä on kaikkein eniten kyse siitä miten se soitetaan ja millä soundilla. Siihen oon koettanut kaataa reippaasti sitä mun omaa soosiani päälle.
– Zelig on Woody Allenin leffa jossa päähenkilö on mies joka muuttuu tilanteen, ihmisten ja ympäristön mukaan sellaiseksi joka siihen kohtaan parhaiten sopii. Esim. juutalaista uskoa harjoittavien kanssa hengaillessaan hänelle kasvaa perinteiset hiuskiehkurat! Kaikissa ihmisissä on ripaus Zeligiä ja jossain määrin sellainen ominaisuus voi olla avain menestykseen monellakin saralla; vaikkapa busineksessa ja ihmissuhteissa. Liiallinen miellyttämisen ja sulautumisen tarve taas vääristää oman identiteetin. Nämä on mun mielestä ihan keskeisiä kysymyksiä musantekijällekin. Yhtä lailla mainstreamissa kuin marginaalissa on oma turvallisuutensa. Marginaalissa ei tarvitse pelätä mitä tapahtuu menestyksen iskiessä koska sitä oikeastaan tietoisesti vältellään ja aika usein ylenkatsotaankin; mainstreamissa taas on sinänsä tuulisempaa ja hankalampaa pysytellä mutta turvallisuus, tiukka brändäys ja yllätyksettömyys leimaavat itse taiteentekemistä usein. Itse kunkin kannattaa välillä miettiä onko siellä missä haluaisi olla ja miksi on sinne päätynyt. Tuossa biisissä on sellasta roots-juttua mikä jostain syystä mun tekemiseen toisinaan yhdistetään. Mähän en hallitse mitään puristisia tyylilajeja millään tasolla ja sellanen puhdasoppisuus on itselleni tosi epäkiinnostavaa ja enemmän jotain sellasta arkistotoimintaa kuin taiteentekemistä. Roots-kuvioissa purismia piisaa ja tuossa biisissä luotsin tuommoisia rootsahtavia elementtejä itseltäni mukavamman tuntuisiin paikkoihin.
– Lapsena mulle kolahti valtavasti Kauriinmetsästäjä-leffa; se on varmaan edelleen kaikkien aikojen suosikkielokuvani. Katsottiin se isän kanssa ja oikein ihmettelin miksi se oli niin vaikuttava. Siinä ankean pienen amerikkalaiskylän nuoret metallitehdastyöläiset lähtevät Vietnamiin sotimaan, osa palaa ja ne jotka palaavat, enemmän tai vähemmän murtuneina miehinä, reiluina kaksikymppisinä. Aikoinaan lähisukulaiseni meni talvisotaan 17-vuotiaana, palasi hengissä mutta fyysisesti ja henkisesti aika musertuneena, eläen kuitenkin suunnilleen seiskakymppiseksi hyvinkin erakoituneena. Hän oli todellinen erikoismies joka rakasti mm. musiikkia ja hyviä äänentoistolaitteita. Meidän perheemme oli harvoja ihmisiä joita hän halusi tavata. Hän asui Helsingissä Hakaniemen torin laidalla, Viherniemenkadulla siinä talossa jossa on Pepsi-logo katolla. Siellä vierailtiin silloin tällöin. Kun olin ehkä 13, hän jostain syystä antoi minulle ja veljelleni lahjaksi Tascamin c-kasettineliraiturin. Se oli aivan superkova juttu 80-luvulla, käsittämätön ihmelaite jollaisia ei todellakaan monella jampalla ollut, landella ei kellään. Sen lahjan ansiosta oikeastaan olen musa-alalla, opettelin sillä kaiken. No sitten se Kauriinmetsästäjä-linkki; tein tämän biisin alunperin erääseen tanssiteokseen, mutta sitä ei siinä lopulta käytetty. Biisin b-osasta tulee jostain syystä minulle mieleen Cavatina-niminen sävellys, joka on teemana Kauriinmetsästäjässä. Tässä linkittyy siis tuo sukulaismieheni tarina ja hänen lahjansa minulle jonka takia tämä koko levy lopulta on edes olemassa. Tämä sukulaiseni ei koskaan halunnut perustaa perhettä koska koki ettei niin sairaana ja särjettynä miehenä voisi taata kauanko pystyy läsnä olemaan. Tästä tulee mieleen hyvin ajankohtaisiakin ajatuksia tuollaisten tragedioiden, sotien yms. kautta.
Tuossa vähän levyn taustoja. Toivottavasti nautitte levystä!