Rupesin soittamaan kitaraa 15-vuotiaana. Sitä ennen olin soittanut bassoa isoveljeni hard rock-yhtyeessä parin vuoden ajan. Soittotunnit jäivät ottamatta, taustalla vaanivat tosin kymmenen vuoden viuluopinnot. Perheemme asui Haapajärvellä, kahdeksan tuhannen asukkaan pikkukaupungissa Pohjois-Pohjanmaalla. Soittokavereita ei ollut pilvin pimein ja päädyin usein soittamaan muitakin soittimia tarpeen sanelemana. On vaikeaa tai lähes mahdotonta oppia soittamaan bändissä kelvollisesti ellei pääse soittamaan muiden ja mielellään itseään parempien soittajien kanssa. Aluksi soitinkin kitaraa lähinnä levyjen kanssa, muun muassa 70-luvun Aerosmith-vinyylit tuli opiskeltua tarkkaan. Säästin vuosikausia rahaa ostaakseni ensimmäisen kunnon kitarani, uutuudenkarhean mustavalkoisen Rickenbackerin, malli 360.

Muutettuani Helsinkiin 90-luvun alussa ryhdyin saman tien etsimään soittokumppaneita, lähinnä laittamalla Rumba-lehteen ilmoituksia. En tuntenut kaupungista ennestään veljeäni lukuunottamatta ketään, soittajia tahi muutenkaan. Sen ajan suosikkimusaani olivat mm. The Church, R.E.M., Sonic Youth, Tom Waits, Nick Cave, alkupään Pink Floyd, Velvet Underground, 60-luvun lopun länsirannikon psykedeliamusa… Oma soittotyyli pyrki asettumaan jonnekin Thurston Mooren ja Esa Pulliaisen väliin. Soittokavereita tuli ja meni. Joskus vuoden 93 tienoilla tutustuin Kilpeläisen Tuureen, jonka kanssa kokosimme Salamanteri -nimisen yhtyeen. Sen parissa jaksoimme pakertaa kolme vuotta, käteen jäi pikkufirman julkaisema EP ja kourallinen keikkoja lähinnä pääkaupunkiseudulla. Kuvaan sopii tietysti se, että pillit laitettiin pussiin juuri kun jonkinlaista kiinnostusta levy-yhtiömaailmassa alkoi ilmetä.

Iso vaikutus oman soundin löytymiseen oli oikeanhenkisten työkalujen löytymisessä. Fender Jazzmaster, Rickenbacker, Vox AC-30, Dynacord-nauhakaiku, paksut kielet… kooste esikuvien metodeista. Ajaton soundi. Suureksi onneksi omaksumani 80-90-luvun indie-idealismi rupesi jo hyvissä ajoin murenemaan ja musiikkimakuni laajeni tuollaiset 360 astetta. Oivalsin, että sinänsä lähtökohtaisesti kelvotonta musiikkityyliä ei ole olemassakaan. Tällä on ollut kaikkein eniten vaikutusta omaan soittamiseen. Minkä tahansa musiikkityylin soittaminen hyvin on vaikeaa ja vaatii kunnioittavaa ja sitkeää asennetta musiikkia kohtaan. Tyylistä riippumatta haluaisin itse soittaa musikaalisesti, reagoivasti, rohkeasti ja spontaanisti biisiä ja mahdollista solistia kunnioittaen. Tilanteen mukaan. Itseoppineisuudesta on ilonsa ja harminsa, jotkut asiat vaativat enemmän työtä ja päänvaivaa. Toisaalta oma tyyli on ollut minulle oikeastaan miettimättä itsestäänselvyys.

Ismo Alangon ja Chisun yhtyeet ovat ajankohtaisimmat kokoonpanoni, Jonna Tervomaan kanssa olen soittanut jossain muodossa vuodesta 1997. Muita keikkailevia kokoonpanoja ovat olleet mm. The Latebirds, Johanna Kurkelan yhtye, Tuure Kilpeläinen, Katri Helenan yhtye, Siiri Nordin, Trio Paula Vesala – Jussi Jaakonaho – Jaakko Murros, Ashimba, Soukous Hotel, Veljekset Jaakonaho. Keikkailua mahtuu joka tapauksessa kalenteriin enemmänkin.

Olen soittanut paljon levyillä joita olen itse tuottanut mutta enenevässä määrin myös muille. Teen sitäkin oikein mieluusti ja normaalin studiotoiminnan ohella yksi näppärä mahdollisuus on lähettää minulle vaikka sähköpostitse biisin pohjaraidat joihin sitten soitan ja äänitän kitarat. 100% tuoreustakuu 😉  Yhteyttä voi ottaa sähköpostitse!

Isän eno oli intohimoinen musiikkilaiteharrastaja. Sitä kautta meillä oli kotona jo varhain keskimääräistä monimutkaisemmat kotistereolaitteet. Avokelanauhurilla äänitettiin radiosta rockbiisejä joita ei musiikkiohjelmissa liiemmin soinut, sitten keloilta siirrettiin suosikit c-kaseteille. Teac-merkkisellä kelanauhurilla ja kahdella mikrofonilla opettelin ns. ping-pong-toiminnon; ensin äänitettiin jotain nauhurin toiselle raidalle, sitten siirrettiin se toiselle raidalle ja meluttiin samalla jotain, jolloin tämä kokonaisuus oli sitten kuunneltavissa nauhurin toiselta raidalta. Luonnollisesti myös eri nauhanopeudet valjastettiin käyttöön pikkuorava-tyyppisiin kokeiluihin.

Kun olin 13-vuotias samainen eno antoi meille lahjaksi Tascam 244 c-kasetti-neliraiturin, joka itse asiassa oli kovassa käytössä vielä 1995. Se mullisti kaiken. Polku äänittäjäksi, miksaajaksi ja tuottajaksi aukesi kuin huomaamatta. Putipuhtaalla DIY-asenteella ryhdyin tekemään äänitteitä sen kummemmin miettimättä. Kaikki mahdolliset vähäiset resurssit valjastettiin käyttöön. Tein kavereiden kanssa omaa musaa ja myimme sitä yläasteella c-kasetteina muille koululaisille. Äänitin myös muita paikallisia bändejä. 90-luvun alkupuolella päädyin ystäväpiirien kautta Ouluun äänittämään Russian Love-yhtyeen demoja, ADAT-formaatissa… 1994 osallistuin Sibelius-akatemian järjestämälle äänittäjäkurssille ja seuraavana vuonna saman talon tuottajakoulutukseen. Hiljalleen alkoi ”oikeiden” levyjen tekeminen.

Muusikkous ja levyjen tekeminen tarkkaamon ikkunan toisella puolella kulkevat käsi kädessä ja ruokkivat toinen toistaan. Olen ollut 12-vuotiaasta bändissä ja treenikämpillä. Sitä kautta sovittaminen ja yhteissoitto on ollut aina läsnä. Opettelemalla äänittämään kitarasoundilliset aspektit muusikkona ovat selkeytyneet valtavasti. Äänittämisen ja miksaamisen kautta olen myös oppinut sovittamisesta paljon enemmän. Kaikki musiikin tekeminen on jollain tasolla samaa. Oleellista on löytää itselleen luontevat tavat tehdä asioita. Oma ääni. Se ei tietenkään tarkoita että tekisi asiat aina samalla tavalla. Tuottamisessa varsinkin oleellista on löytää paikkansa kustakin tilanteesta. Siksi se on joka kerta erilaista.

Tässä Rytmimanuaalin kolmiosaisessa artikkelissa koetan selvittää mihin tuottajaa oikeastaan tarvitaan.

Ensimmäiset kokemukseni studiotyöskentelystä liittyvät vahvasti nauhureiden aikakauteen. Kuitenkin varsinaisen äänittäjäntyöni alkumetrit ajoittuivat analogi- ja digitaalitekniikan valtakausien taitteeseen; Tervomaan ensimmäinen albumi tehtiin valtaosin ADAT-nauhureilla mutta miksattiin analoginauhalle. Sitä seurasi valtava Pro Tools-innostus, jonka jälkeen palasin taas vahvasti analoginauhureiden pariin. Aikataulut ja budjetit sanelevat näitä valintoja yllättävän paljon joten nykytilaa voisi kai kutsua sekatekniikaksi. Analogilaitteista minun on ollut aina helpompi saada irti soundillista luonnetta, joka on levynteossa hyvin oleellista. Luotan vahvasti vuosikymmenien aikana hyväksihavaittuihin klassikkolaitteisiin ja -mikrofoneihin, niistä tuntuu riittävän loputtomasti ammennettavaa musiikkityylistä riippumatta.

Miksaaminen on musiikintekemistä, sen äänitetyn esityksen lopullinen muotoilu. Täsmälleen sama biisi voi herättää kuulijassa erilaisia tunteita eri tavoin miksattuna. Väärinymmärtävä, epätarkoituksenmukainen tai yksiselitteisesti huono miksaus voi tukahduttaa musiikin potentiaalin. Lähestyn miksaamista ennenkaikkea musiikin kautta, yrittäen kaivaa esiin ja kristallisoida sen tunnelmaa ja sanomaa. Jotkut biisit tarvitsevat enemmän apua kuin toiset, jotkut taas menettävät helposti magiansa liialla säätämisellä. Pitää löytää se mikä on keskeistä ja tuoda se kuulijan löydettäväksi. Täytyy myös tuntea teknologia jotta tietää mitä tekee ja jotta lopputulos välittyisi muuallakin kuin sylttytehtaalla. Miksaaminen on myös loputon sarja makuasioita. Täytyisi ymmärtää jotain lukemattomista musiikkityyleistä. Eli loputtoman kiinnostavaa!

Äänittäminen ja miksaaminen ovat sekoitus käsityötaitoa ja taiteentekemistä. Jos aavistelet, että saattaisin olla oikea ihminen äänittämään tai miksaamaan musiikkiasi, ota rohkeasti yhteyttä!