Nostalgiasta

Nostalgia on yksilön kaipuuta aikaan, jota hän vielä koki ymmärtävänsä. Jotkut kaipaavat aikaan jota he eivät koskaan edes eläneet, mutta jonka he kuvittelevat olleen aivan jotain muuta ja fantastisempaa kuin se aika jossa he itse nyt elävät. Musiikki-ihmisillä se ilmenee usein esimerkiksi näkemyksenä jonka mukaan nykyään tehdään paljon huonompaa ja merkityksettömämpää musiikkia kuin xxxx-luvulla. Minun taidehistorian tuntemukseni ei riitä syvempään analyysiin, mutta uskaltaisin veikata että merkittävää taidetta, musiikkiakin, on syntynyt kaikkina aikoina kun ihmisolio on sitä väkertänyt. Vaikeampaa on kuvitella miksi näin ei olisi. Taide on ihmisen tapa jonkin taiteellisen ilmaisun keinoin hahmottaa ja ilmaista kokemuksiaan yksityisestä ja yleisestä, reaktioita yksilönä olemisesta maailmassa. Tuo kokeminen pohjimmiltaan tuskin on riippuvaista aikakaudesta. Olisi myös outoa, jos ihmiskunnan keskimääräinen taiteellinen lahjakkuus vähenisi vähenemistään.

Musiikin kanssa aktiivisesti elävät ihmiset todennäköisesti kokevat suht nuorella iällä ensimmäisen päräyttävän ahaa-elämyksen; kun musiikki ensimmäisen kerran tekee suuren, mystisen, selittämättömän vaikutuksen. Useat meistä muistavat loppuelämänsä jopa mikä biisi tai levy tämän aiheutti. Useat tällaisen kokemuksen saaneet sinkoavat tielle, jolla hiljalleen musiikin diggailu muuttuu tietoisemmin systemaattiseksi vastaavien kokemusten etsinnäksi. Musiikkimaku voi olla keskeinen elementti nuoren ihmisen identiteetin määrityksessä, mihin porukkaan ilmoittaudutaan kuuluvaksi ja mistä halutaan pysyä erossa. Jotkut jatkavat tuolla linjalla loppuelämänsä. ”Bili on ainoota kunnon musaa”, ”kaikki paitsi soppapunkki on paskaa” jne. Koetaan että tietty musiikkityyli tietyltä aikakaudelta täyttää sen tehtävän minkä musiikilla koetaan ihmisen elämässä olevan. Kun vanhemmalla iällä ei enää saada samanlaisia kicksejä päivän musiikista eikä toisaalta ole enää aikaa siihen samalla antaumuksella perehtyäkään, koetaan että vika on tässä uudessa musiikissa. Entisestä musasta tuli kovemmat fiilikset eli se on parempaa. Tällainen suhtautuminen on tietysti aivan ok niinkuin kaikki mahdolliset tavat nauttia taidetta ylipäätään. Itse koen että elämäni on rikastunut valtavasti monipuolisemman musiikkitarjonnan kautta. No, oli miten oli, nyt olen jo harhautumassa teemasta..

Kuuntelen usein kotonani iPodia randomilla, eli laite soittaa siihen tallennettuja 15000 musiikkikappaletta satunnaisessa järjestyksessä. Kohdalle osui kappale kokoelmalta ”Daptone 7 Inch Singles Collection, Vol. 2″. Daptone on New Yorkissa operoiva levy-yhtiö / kollektiivi, joka liputtaa vahvasti perinteisen soulin, funkin ja muun ns. mustan perinnemusiikin puolesta. Soundi-ihanne on vahvasti 1950-70 luvuilla. Jopa niin vahvasti, että kun joku mainitsemani albumin biiseistä pärähti soimaan, se sijoittui mielessäni intuitiivisesti 1960-luvulle, en vaan hahmottanut artistia ja muutenkin tuli jotenkin outo olo. iPodista tarkistettuani havaitsin soivan biisin sitten olevan Daptone-materiaalia. Olin hankkinut äänitteen koska ko. materiaali kuului ainakin tuolloin lähtökohtaisesti maailmassani ns. hyvään kamaan. Ja älkää käsittäkö väärin, kyllä tuolla firmalla ehdottomasti ansionsakin maailmassani on. Tuolla hetkellä tuli vaan vaistonvaraisesti jotenkin outo, höynäytetty olo. ”Väärennettyä musiikkia”! Olen monasti aikaisemminkin puntaroinut musiikkimaailmassa kovin yleisenkin retroiluksi kutsutun ilmiön mielekkyyttä. Itsekin olen tälle asenteelle ja tekemiselle panokseni aikanaan yrittänyt antaa, vaihtelevin tuloksin. Nyt tuntui kuitenkin jotenkin tosi epäaidolta ja taantumukselliselta kuulla tuollaista musiikkia, jossa kaikki 1960-luvun soul-musiikin elementit oli orjallisesti, toki tyylipuhtaasti imitoituina. Kaikki muu sinänsä musiikillis-tyylillisesti toimi paitsi että itse biisistä en muista nytkään nuottiakaan. Muistan vain illuusion alleviivatusta autenttisuudesta. Sen sijaan pystyn tältä istumalta hyräilemään kymmeniä Stax-levy-yhtiön hittejä 1960-luvulta. Staxilla ei retroiltu, vaan levytettiin sen ajan mukaista, ajankohtaista musiikkia. Asenne oli tuore ja uusi. Biisit olivat keskipisteessä, ei tyyli. Tyyli oli sen ajan muotia. Toki aina on kierrätetty. Mutta siinä, että 2000-luvulla koetetaan imitoida mahdollisimman autenttisesti 40-50 vuotta vanhaa soundia, on mielestäni jotain yllättävän tunkkaista. Ainakaan siinä ei ole mitään rohkeaa tai uutta. Eihän haittaisi vaikka musiikin kehitys kulkisi jollain tavalla eteenpäinkin, kuvastaen aikaansa. Tilanne on vähän sama kuin jos toivottaisi että Helsinkiin rakennettaisi edelleenkin vain jugend-tyylisiä rakennuksia. Näin varmaan itse asiassa monet haluaisivatkin! No, tässä teknologiasta kiinnostuneille muutama artikkeli Daptone-metodeista:

http://www.eqmag.com/article/sharon-jones-dap-kings/April-2010/112211

http://www.soundonsound.com/sos/jun08/articles/daptone.htm

Elämme kierrätystyylien aikaa, sanoo arvostamani kollega ja ystäväni Tommi Vainikainen. Näinhän se on ja on ollut jo pitkään. Jossain kuitenkin menee kierrätyksen raja, ainakin minulla. Kun tyyli voittaa sisällön, on se todella epäkiinnostavaa. Monet nostalgikot kuitenkin pitävät tällaista autenttista kierrätysmusiikkia automaattisesti muuta aikalaismusiikkia parempana. Koska tässä musiikissa kaikki on tehty ”oikein”, siinä ei ole elementtejä vääriltä aikakausilta, vääristä tyyleistä. Miten usein tällaisin metodein tehdyt biisit jäävät elämään? Harvoin, väitän. Daptone-muusikot ovat vahvasti läsnä Amy Winehousen supermenestyslevyllä Back To Black, josta itsekin tykkään kovasti. Siinä Daptonen perinnetietoisuus on yhdistetty tämän päivän studiometodeihin ja -teknologiaan sekä ennen kaikkea Winehousen loistaviin biiseihin ja tulkintaan. Biisit ja esitykset eivät jää tyylin vangeiksi. Ne olisivat hyviä biisejä muillakin toteutuksilla. Siinä mielessä tuo kombinaatio oli tuore ja uusi, ja synnytti viimeisimmän ”retrosoul”-boomin. Olisiko Adelenkaan menestystä ilman Winehousen tamppaamaa polkua?

Ihmisolento yllättää konservatiivisuudellaan kerta toisensa jälkeen, niin taiteissa kuin muillakin elämänaloilla. Se luo turvallisuudentunnetta. Tyylipuhtaus ja autenttisuus ovat sanoja jotka kulkevat musiikintekemisessä käsi kädessä pelokkuuden ja tiukkapipoisuuden kanssa. Tiedän tämän koska olen itse kamppaillut noiden asioiden kanssa niin paljon. Musiikkia on helpompaa tehdä ennaltamääriteltyjen speksien mukaan; menneisyyden tyylikirjat kertovat minkälaisia soundillisia ratkaisuja meidän tulee missäkin musiikkityylissä käyttää. Toki voidaan sanoa, että ne ratkaisut vain kuulostavat ”oikealle”. Juurimusiikkityyleissä nämä dilemmat korostuvat, popmusiikki on tavallaan lähtökohtaisesti vapaampaa, se on ollut alusta asti tyylien tehosekoitin. Musiikin kehittyminen on kuitenkin aina vaatinut uutta luovia visionäärejä. Autenttisuus pyrkimyksenä on jotain aivan muuta kuin jostain musiikkityylistä inspiroituminen tai siitä vaikutteiden ammentaminen. Itselleni musiikintekemisessä ja tuottamisessa on ilman muuta oleellista tuntea äänitetyn musiikin historiaa ja tekniikoita. Niistä saa loputtomasti työkaluja ja inspiraatiota. Olen napannut Daptonen haastatteluistakin muutamia metodeja käyttööni. Mutta miksi koettaa toistaa yksi yhteen jotain jo usein ylittämättömän hienosti tehtyä? Studioteknisesti se tarkoittaa usein elementtien itsetarkoituksellista ”tärvelemistä” jotta saavutettaisiin jotain alkuperäisäänitteiden teknisistä puutteista johtunutta ”autenttisuutta”, ”särmää” ja mitä noita määreitä onkaan. Silloin fokus on helposti jossain muualla kuin itse musiikin ytimessä, ja se on ehkä se ongelman ydin jota tässä nostalgioinnissa vierastan. Tällöin musiikki muuttuu tribuutiksi menneisyydelle.