Kitarasoundiasioita on itse varmasti tullut pähkäiltyä enemmän kuin mikä yhdelle ihmiselle olisi terveellistäkään. Kun huomaa juuri hankkineensa x:nnen combonsa, on ehkä syytäkin miettiä, mistä oikein on kyse!

Sähkökitarismissa vahvistin on elimellinen osa instrumenttikokonaisuutta. Tyylilaji ja soundilliset tavoitteet määräävät merkittäviltä osin minkälaista kitaraa ja vahvistinta kannattaisi käyttää. Yksi oleellisista asioista on myös vahvistimen teho. Ei saisi tulla liian lujaa, mutta on myös erittäin ankeata soittaa jos oma soitto jää koko ajan jalkoihin ja vahvistinparka koettaa antaa enemmän kuin mitä se on suunniteltu antamaan. Yhtyeen miksaajalla, solistilla ja toisella kitaristilla saattaa myös yllättäen olla tästä volyymiasiasta vallan toisenlainen käsitys!

Olin ehkä 13-vuotias ja ihmettelin Kokkolan Rexin Musiikki-puodissa musiikkilaitteiden pyörryttävää maailmaa. Tuolloin olin vielä bassonsoittaja. Muistan yhden myyjistä lausahtaneen jollekin asiakkaalle tämän klassisen ”soundi on sormissa”-läpän. Mieleni valtasi suuri tuohtumus, ”mitä ihmeen p**kaa tuo myyjä nyt jauhaa, soundihan lähtee kamoista!” No, sittemmin olen ymmärtänyt huomattavasti enemmän mihin tuo klassikkolause perustuu. Onhan tietysti totta että oman tyylin omaava soittaja kuulostaa itseltään mihin tahansa laitteisiin kytkettynä. Ei kuitenkaan missään nimessä aina samalta. Tässä on iso ero. Sähkökitaristi soittaa kitaraa ja muita laitteita. Ilman sähköä ja noita muita laitteita se soitto ei ole niin mahtavaa kuultavaa. Joskus myös kuulee kollegiaalista spekulaatiota tyyliin ”joo se on tosi hyvä soittamaan mutta sillä on ihan kauhee soundi.” Minulle tuo on lähes käsittämätön yhtälö, sillä soundi on itselleni niin oleellinen osa soittoa. Voisi jopa sanoa että soitan soundia, tai että soundi muodostaa tilan jossa soitan. No, soundiasioissa mennään tietysti auttamattomasti makuasioiden puolelle. Neutraalimmin voisi koettaa määritellä vaikka ”tarkoituksenmukainen soundi”.  Oleellista olisi kai se että soundi tulostuu kyseisen soittajan laitteistosta sellaisena kuin hän sen itse tarkoittaa. Se ei silti välttämättä merkitse sitä että se istahtaisi siihen musiikilliseen ympäristöön missä kitaristimme musisoi. Joillakin on yhtyesoittamisen lahja, toisilla ei. Jotkut osaavat sovittaa soundinsa ympäröivään musiikilliseen todellisuuteen paremmin, jotkut huonommin.

Jokaisella asiaa yhtään miettineellä kitaristilla on todennäköisesti päässään soundi-ideaali, jonka perässä ollaan. Näitä ideaaleja voi tietysti olla samalla henkilöllä tilanteesta riippuen vaikka kuinka monta. Hyvä Tele-soundi, hyvä puhdas jazz-soundi, hyvä Les Paul-tyyppinen särösoundi, hyvä roots-rocksoundi – jokainen soittaja mieltää nämä päässään joskus hyvinkin erilaisiksi, pohjautuen pitkälti omaan kuunteluhistoriaan ja sitä kautta muodostuneisiin ihanteisiin. Kuinka sitten päästä lähemmäksi tätä ideaalia?

Itse soittajuuteni alkumetreillä koetin saada tietoa siitä millä kamoilla suosikkisoittajani soittivat. Pre-internetaikana ja vielä kaukana Helsingistä tämä oli tietysti huomattavasti hankalampaa. Kuvista tietysti näki jotain. Ensimmäinen itse hankkimani oikeasti hyvä kitarani oli Rickenbacker 360, jetglo-väreissä. Sellainen oli R.E.M. -yhtyeen Peter Buckilla ja The Church-yhtyeen Marty Willson-Piperilla, joita ahkerasti kuuntelin. Tältä soundasi Peter Buck vuonna 1987: R.E.M. – Welcome To The Occupation

ja Willson-Piper (+ Peter Koppes) vuonna 1988: The Church – Lost

The Churchin ja Sonic Youthin ukot soittivat myös Fender Jazzmasterilla joten sellainen oli vähän myöhemmin pakko saada. Minulla oli joskus 12-15 -vuotiaana vaihe jolloin olin enemmän innoissani traditionaalisemmasta kitarasankarismista tyyliin Ritchie Blackmore, Jimmy Page, Eddie Van Halen.. mutta se oli oikeastaan omalla kohdallani ohi jo siinä vaiheessa kun itse määrätietoisemmin tartuin kitaraan. Olin luonnostaan enemmän mieltynyt atmosfäärisempään ja biisiä säestävämpään, epäsolistisempaan kitarismiin. Siinä ei myöskään tarvittu samanlaista hirmutekniikkaa kuin shreddatessa joten soittoharrastus ei välittömästi alkanut lannistamaan. Yhtä aikaa yksi kovimmista idoleistani oli Esa Pulliainen, ehkä jopa ylitse muiden. Muistan vieläkin ulkoa Topin & Agentsin kolmen ensimmäisen levyn kitaraosuudet.

Topi Sorsakoski & Agents – Yön Väistyessä -La Canzone Di Orfeo-

Ja näinhän se on, että oma tyyli on vähintäänkin aluksi kooste ja tulkinta omista ihanteista. Lisätään hieman myöhemmin pakkaan vaikkapa Mike Campell, Neil Young, Billy Gibbons, Johnny Ramone, Zoot Horn Rollo, Tom Verlaine & Richard Lloyd, Robert Smith, Robert Quine, Marc Ribot, Thurston Moore & Lee Ranaldo.. eli Youngia lukuunottamatta enimmäkseen soittajia joille solismi ei ollut kitarismissa niin oleellinen osa-alue. Sittemmin vuosien varrella oma musiikinkuuntelu on muotoutunut paljon vähemmän soittajakeskeiseksi.

Pulliaisen kautta päädyin Voxiin ja nauhakaikuun. En kuitenkaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut sen kummemmin kopioimaan Esan soundia enkä soittanut ollenkaan sellaista musiikkia omissa silloisissa bändikuvioissani. Mutta omassa maailmassani Pulliainen ja Neil Young ammentavat hyvin samantyyppisestä emotionaalisesta paikasta, Pulliainen on ehkä astetta romanttisempi siinä missä Young hakee kauneudelle alituiseen vastavoimaa. Soundi on aika hyvinkin erilainen, vai onko sittenkään..? Youngista tuli jonkinlainen jumituksen aihe ja tuunasin omaa Les Pauliani sensuuntaisesti. Fender Tweed Deluxe 5e3:n (kuvassa vasemmanpuolimmainen combo) hankkimiselle yritin laittaa vuosikaudet hanttiin koska sehän olisi jo aivan liikaa.. no, yksi kokeilu ystävän vahvistimella ja sehän oli siinä, pakkohan sellainen oli saada. Pääasiallinen työnantajani oli Jonna Tervomaan orkka, eli rockmusiikiksi laskettavaa elämöintiä kuitenkin. Päädyin lopulta keikoilla laitteistoon, jossa tavallaan kaikki tämä yhdistyi; Fender Deluxe, Vox AC10, nauhakaiku.. Kitarat ja vahvistimet edustavat minulle jollain tavalla avaimia tiettyihin musiikillisiin maailmoihin ja traditioihin joista voi ammentaa työkaluina omassa tekemisessään.

Vuonna 2007 Tervomaan ensimmäinen albumi remasteroitiin ja kävin jotain moniraitojakin aiheeseen liittyen läpi. Olin elänyt uskossa, että soundini olisi jotenkin oleellisesti muuttunut kaikkien noiden kymmenen vuoden saatossa, ehkäpä jopa toivottavasti paremmaksi. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa kun kuuntelin ko. albumin kitararaitoja, niin samalta  ne nykyhetkeen verrattuna kuulostivat. Ehkä vuosien varrella oli sentään tullut mukaan rahtunen jotain harkintaa, ”hienostuneisuutta” tms, mutta onko sekään edes hyvä asia!? Eli jollain tavalla soundi lähtee siis sormista – vaiko ehkä sielusta vai miksisitähalutaankaankutsua? Olisi toivottavaa jos soittaminen paljastaisi jotain soittajan persoonasta ja otteesta elämään, mieluiten mahdollisimman paljon. Ja näinhän se parhaimmillaan onkin. Hyvä soittaja jotenkin koettaa soittamalla ratkaista suuria sanoiksipukemattomia arvoituksiaan ja kuulostaa siten väistämättä itseltään.

Maan pinnalla konkretian tasolla soittajan lisäksi tietysti kaikki vaikuttaa soundiin; kitaran rakenne & materiaalit, plektra, kielet, kitaran mikit, piuhat, efektit, vahvistin kytkentöineen, putket, kaiuttimet.. ja viimein mikrofoni (asetteluineen) ja etuaste jolla sitä siepataan. Ymmärrän toisaalta ihan hyvin niitä soittajia joita ei kiinnosta sukeltaa tuohon loppumattomaan suohon. Itselläni on ollut tuota kaikkea kohtaan luontainen kiinnostus ja tietysti taas vaikkapa äänittäjän ammatin näkökulmasta tuosta tietämyksestä on paljon hyötyä ongelmatilanteissa. Oma muusikkouteni on yhdistelmä laiteteknistä pedanttiutta ja soitannollista suurpiirteisyyttä 😉  Laiteperfektionismissa ns. ericjohnson-vaara piilee koko ajan kulman takana. Vaan niinpä vaan vaikkapa Sielun Veljien reunionkeikoilla yhtye joka pyrki omien sanojensa mukaan alkuaikoinaan mahdollisimman v****maiseen soundiin soitti hyvin laadukkailla mm. Swart- ja Mad Professor-merkkisillä vahvistimilla joista varsinaisesti v****maista soundia on noin hyvien soittajien käsissä kovin vaikeaa saada irti. Soundit olivatkin älyttömän hyvät!

Mistä ihmeestä on siis kyse? Mielestäni on täysin tervettä jos soittaja on kiinnostunut soundistaan ja näkee sen eteen vaivaa. Se ei kuitenkaan tietenkään voi olla muusikkouden ydin tai edes lähelläkään sitä. Soittoon suotuisasti reagoivilla laitteilla on kuitenkin inspiroivampaa soittaa ja ne lietsovat usein parempaan tunnelmaan ja sitä kautta parempaan soittamiseen. Hemmetin mielenkiintoista tämä kaikki siis joka tapauksessa on!

P.s. tässä vielä linkki aihetta sivuavasti Ry Cooderin haastatteluun. Hän on jossain määrin myös pohdiskellut näitä..