Levyjä julkaistaan paljon. Jopa liikaa, sanovat useat. Suurin osa julkaisuista pyyhältää ohi suuremman yleisön huomion ja toisinaan tyystin. Ovatko nuo levyt jollain tavalla epäonnistuneita vai vain puutteellisesti markkinoituja? Epäkiinnostavia? Onko ns. suuri ostava yleisö täysin markkinavoimien johdateltavissa? Mikä tekee levystä onnistuneen? Hyvät kritiikit? Myynti? Artistin onnistuminen taiteellisissa tavoitteissaan? Yleisön vastaanotto? Monestihan vasta aika näyttää todelliset onnistumiset.

Pääsääntöisesti eniten huomiota saavat isoimmalla rahalla markkinoidut julkaisut. Luonnollisesti. Ilman kummempia arvottamisia voitaneen esittää vertaus, että monikansalliset levy-yhtiöt ovat jonkinlainen musiikin ABC-ketju, joka tarjoaa tehokkaasti laajalle yleisölle sopivaa musiikkihyödykettä. Se ei tarkoita etteivätkö itse nuo tuotteet voisi olla taiteellisesti korkeatasoisia (ok, tässä kohtaa ABC-vertaus kusahti). Yhteinen piirre niissä kuitenkin on se, että ne ovat lähtökohtaisesti täyttämässä jonkin mielellään mahdollisimman laajan ostajasegmentin hypoteettisia tarpeita. Valtaosa artisteista haluaisikin toki saavuttaa mahdollisimman paljon kuulijoita, myönsivät he sitä tai eivät. Se, mitä artisti on suuren yleisön saamiseksi valmis tekemään, vaihtelee. Menestyksen perusteet voidaan jakaa karkeasti vaikkapa neljään osa-alueeseen: 1) lahjakkuus, 2) puhuttelevuus, karisma, 3) taustajoukot, 4) artistin kyky ns. pelata peliä, sisältäen elämänhallinnalliset aspektit. Popmusiikin historia on täynnä tarinoita tuntemattomista neroista ja unohdetuista lahjakkuuksista. Useimmiten menestyksen esteenä ovat olleet puutteet todennäköisesti mainituista 3. ja 4. osa-alueilla. Suurten levy-yhtiöiden näkökulmasta ei ole mitään järkeä tietoisesti karsia potentiaalista ostajakuntaa. Noiden yhtiöiden ammattitaito on nähdä artistissa/musiikissa piilevä massapotentiaali ja koettaa saattaa se mahdollisimman laajalle yleisölle ja sitä kautta saada mahdollisimman paljon taloudellista voittoa. Joskus tämä onnistuu, joskus ei. Millä tavalla se vaikuttaa itse taiteentekemiseen? Latistavasti, sanoo toinen. Terävöittävästi, väittää toinen. Joillekin artisteille massasuosio on se luontevin paikka olla, joillekin vääntäytyminen siihen suuntaan on vain kiusallista. Joidenkin artistien musiikki antaa mahdollisuudet saavuttaa suurempia kuulijamassoja pienellä virtaviivaistamisella kun taas jonkun toisen artistin materiaali pelkästään vesittyy moisiin yrityksiin.

Virtaviivaistaminen. Tällaista sanaa tulen itse usein käyttäneeksi. Musiikkikappale käy usein läpi aikamoisen prosessin ennenkuin se on tarjolla kuluttajalle sulatettavassa muodossa. Tämä pätee niin isoihin kuin pieniinkin julkaisuihin. Väittäisin että se on osa musiikintekemisen sellaista prosessia, joka on tullut entistä helpommaksi ja intensiivisemmäksi äänitteentekemisen tultua yhä enemmän ja enemmän tietokonepainotteiseksi. Lähes tietämättään somettamisen tai kahvinhörppimisen lomassa joku prosessin jäsenistä kuin ohimennen ”korjaa” jonkun ”pikku jutun”. Levyn äänitysprosessin aloittaminen aiheuttaa edelleen kaikille osapuolille helposti jonkinasteista mailanpuristamista. Aletaan varmistelemaan asioita. Artisti varmistelee, muusikot varmistelevat, äänittäjä varmistelee, tuottaja varmistelee, miksaaja varmistelee ja vielä masteroija siihen päälle. Ettei vaan sattuis mitään. Hullut irtiotot unohdetaan, keikalla sitten. Klikki korviin puksuttamaan ja tasaista pötköä ruudulle. Tetokoneitse varmistelu onkin todella helppoa, liian helppoa, ja pala palaselta työstettävä musiikki alkaa olla todella, öö, varmisteltua. Virtaviivaistettua. Latistettua? Rockyhtyeiden livekeikkojen ja levyjen soitannollis-musiikillinen ero saattaa olla pöyristyttävän dramaattinen levyn eduksi. ”Häh, eihän noi osaakaan skulata!” Varmuutta hakien yhtyeet turvautuvat sitten keikkatilanteessa kovalevyltä raksuttaviin levyltä tuttuihin lisämausteisiin, koska ”toi synatuplaus on nyt vaan tultava tossa kohtaa”, tehden keikoista enemmän ennaltaohjatun suorituksen kuin spontaanin elävän musiikin synnytyksen. Yleisö ei tosin välttämättä sitä synatuplausta kyllä useimmiten osaisi keikalla kaivata.

Tämä ei ole johtamassa taas yhdeksi ”ennen oli kaikki paremmin”-vuodatukseksi. Olen pohtimassa muunmuassa sitä, kenen käsissä oikeastaan on se, miltä levyt tänä päivänä kuulostavat. Virtaviivaistamiseen liittyvien vastuualueiden jakamisesta tuotantoprosessissa harvemmin käydään mitään fundamentaalista keskustelua. Ikäänkuin se olisi itsestäänselvää. No, se ei ole. Paljon puhuttu laulun virittämisen autotuneasia on hyvä esimerkki. Sinänsä minulla ei ole mitään periaatteellista linjanvetoa kyseisestä ilmiöstä. Kyseinen tapa prosessoida laulua on yhtä paljon jo pitkään ollut osa päivän popsoundia kuin sinänsä itse lauluvireen parantamista. Ei liene ainuttakaan muusikkouden osa-aluetta joka olisi korjailumahdollisuuksien ulottumattomissa. Oleellista on mielestäni se, kuka päättää ja miksi päättää milloin nämä korjaukset koetaan aidosti lopputulosta parantaviksi. Sehän on tapauskohtaista. Kuka sen linjanvedon tekee? Haluaako artisti että hänen lauluraitansa viritetään ja valvooko hän prosessia? Haluaako tuottaja tai levy-yhtiön edustaja näin? Tekeekö miksaaja sen automaattisesti sen kummemmin kysymättä? Tämä pätee kaikkien muusikkojen soittosuoritteiden korjaamiseen. Kuka määrittää mikä on virhe ja mikä muusikolle ominaista tyyliä tai tulkintaa? Ylipäätään isommassa mittakaavassa; onko lopputulosta spekuloimassa ja paineita aiheuttamassa yksinkertaisesti liian suuri joukko ihmisiä? Tarvitseeko vaikkapa keikkamyyjänkin näkemys ottaa huomioon musiikkia tehdessä? Bob Dylanin muinainen tuottaja Bob Johnston (tuotti myös Johnny Cashia) kertoi haastattelussa, että tuottajana hänen ainoa tehtävänsä oli pitää levy-yhtiön ihmiset kokonaan pois studiosta sekaantumasta musiikkiin. Hän ei myös itsekään ottanut itse musiikkin kantaa. Yksi äärilaita sekin, mutta ne levyt on kyllä aika hyviä.. on paljon tilanteita, joissa tuottajan paras ratkaisu olisi jättää tuottamatta.

Palataan tähän varmistelemiseen. Monilla äänittäjillä ja tuottajilla tämä palikoidenasettelu paikoilleen tapahtuu ikäänkuin rutiininomaisesti. Usein tähän liittyy mielestäni myös tiettyä ylimielisyyden sävyä, ”katso nyt kun ei noi iskut vaan osu kohdalleen”. Nimenomaan ”katso”. Musiikin työstäminen studiossa muuttui lähes täysin sen jälkeen kun ääniraidat laajenivat kuultavista myös katsottaviksi. Itseäni nuoremman sukupolven soittajat usein pyytävät minua näköhavainnon perusteella siirtämään jotain soittosuoritetta suuntaan tai toiseen, kuuntelematta miltä se kuulostaa. Tekee mieli kysyä, MISSÄ ON ROCK’N’ROLL!? (tähän hymiö) Ok, joku voi sanoa, että ”itsehän sä voit tekijänä päättää miten paljon sä korjaat tai korjaatko ollenkaan, tää nykyteknologia antaa kato just vaan tän mahdollisuuden mikä on TOSI jees”. Harvemmin vaan sattuu enää törmäämään niin kovaan jätkään joka ei korjaisi – koska se on mahdollista. Kun työstää biisiä, sen kuulee satoja kertoja. Sitä kuuntelee tavalla, jolla kukaan ei tule sitä enää koskaan kuulemaan. Pienet yksityiskohdat, ”virheet”, alkavat risoa. No hitto jos mä nyt siirrän ton tosta. Onks toiki ääni vähän epiksessä. Ei hemmetti tää koko raita pitää virittää. Jokainen virveli-isku tulee eri volalla aargh. Biisiä kuunnellaan työstäessä helposti muutama sata kertaa ja kun joka kierroksella korjataan jotain ”pikku juttuja” niin loppusuoralla voidaan olla varmoja siitä että virheitä ei ainakaan enää ole! Mission accomplished.

No mitä väliä? No ei muuta väliä kuin että kuitenkin lähtökohtaisesti ollaan koko ajan tekemisissä musiikin emotionaalisen informaation kanssa. Moniraitaäänitys on tallennettuja hetkiä. Muusikko tekee vaistomaisia spontaaneja ratkaisuja, jotka vaikuttavat hienovaraisesti tai toisinaan vahvastikin lopputulokseen. Kun ihmiset soittavat yhdessä, he reagoivat toistensa soittoon. Kun kappale soitetaan alusta loppuun kertaotolla, siihen muodostuu kaari. Tahtomattakin. Koottaessa musiikkia palasista tuontyyppinen orgaanisuus siirtyy editoivan ihmisen vastuulle tai poistuu tyystin. Joitain musiikkityylejä tämä metodi palvelee, jotkut suorastaan perustuvat sille. Kaikessa musiikissa se ei kuitenkaan mielestäni toimi. En väitä että kaikki aikamme valtavirran pop/rock kuulostaa samalta, mutta usein tuntuu että sieltä on vaikeaa kuulla karaktääriä. Juuri millään osa-alueella. Virtaviivaista liiton hyväksymää moitteetonta ja vähemmän moitteetonta soundia kuulee paljon. Kansainvälisellä tasolla ollaan! Karaktääri muodostuu kuitenkin persoonallisesta tavasta tehdä asia, omasta kulmasta, ehkä jopa jostain vinkkelistä katsottuna epätäydellisyyksistä, ”virheistä”. Suuri osa aikamme valtavirran musiikkituotannosta pyrkii poistamaan nämä virheet. Kuvaavin sana ilmiölle on kontrolli, sanoi Riku Mattila ja oli täysin oikeassa. Ainahan levyteollisuudessa on luotu illuusioita. Autenttisuus on myytti, jonka perässä en itse ole ainakaan koskaan ollut. Mutta tunnelma.. se on keskeistä. Mistä kaikesta se muodostuu? Primitiivisesti lähes demoräpellykseltä kuulostava levy saattaa toisaalta saada huomiota valtavana innovaationa erottuessaan juuri tuolla tekemisen tasolla. Erityisesti rockmusiikki (whatever that is..) on jotenkin pahasti solmussa oman ydinmehunsa suhteen. Jos koettaa vaalia rockin alkuperäistä liekkiä, onko ainoa mahdollisuus retroilla? Ei rockin alkuperäinen keskeinen energia ollut taaksepäin katsomista. No, ei ole mitenkään minun oivallukseni että musiikillinen kapina ja uudistusvoima on jo iät ajat ollut toisaalla. Missä milloinkin, tilanteeseen reagoiden. Se kuitenkin harvemmin on alkuperäisimmillään ja puhtaimmillaan ns. valtavirtaa. Ehkä rockmusiikki on yksinkertaisesti niin lapsellista touhua, ettei siihen ole aina helppoa löytää yhteyttä puberteetin jälkilöylyissä, 40+ -vuotiaana.

Nyt epäilen harhailleeni kauas alkuperäisestä aiheestani, mikä se lopulta sitten yritti ollakaan. Aihe on niin laaja ja joka suuntaan versoileva, että sitä tuntuu olevan mahdotonta lassottaa. Ehkä kyse on vain omasta vanhenemisestani. Vaikka miten positiivisesti ajatteleekin, välillä yksinkertaisesti risoo kuulla loputtomiin latteata samansoundista musaa radiosta, silloin harvoin kun radiota kuuntelee. Tuoreet ideat loistavat poissaolollaan. Tuottajien kiire, miellyttämisenhalu ja alas laskettu rima särähtää pahasti korvaan. Retroilu kuulostaa päämäärättömältä nostalgisoinnilta. Onko kyse vain sukupolven vaihtumisesta ja uusista nyansseista, joita omat korvani eivät erota? Retroilu todennäköisesti kuulostaa nuorempien korvaan tuoreelta ja uudelta soundilta. Ja hei löytäähän nuoriso sitä kautta taas ”vanhan hyvän musan” jne blah blah. Hutiloiden tehtyä duunia on kyllä vaikeampi sympatiseerata.

Sillä lopulta työkaluilla ei tietenkään ole väliä, vaan tekijöillä ja tekemisen meiningillä. Ylipäätään tällainen kirjoitukseni kaltainen liian monet aspektit tiedostava analyysi jos joku on omiaan sammuttamaan musiikintekemisen liekkiä. Ja leikkiä, jonka pitäisi olla ei pelkästään sallittua, vaan välttämättömyys. Jotenkin kaikki palaa mielestäni yhteen sanaan: inspiraatio. Ehkä musiikkia tehdään niin paljon idealistisesti katsottuna ”vääristä syistä”, että oikeasti inspiroitunut musiikki tuppaa hukkumaan geneerisen muhjun sekaan. Tai se alkuperäinen inspiraatio saadaan tapettua prosessin aikana kuulumattomiin. Se on helpompaa kuin uskoisikaan. Musiikkia voi toki vallan hyvin tehdä myös ilman minkäänlaista inspiraatiota tai fiilistä. Niinkuin voi ruokaa, grafiikkaa, opettamista tai puusepän töitäkin. Jälki on sitten sen mukaista – laskutusperuste täyttyy, ei muuta. Inspiraation pitäisi olla kaiken taiteentekemisen alku ja peruste. Se voi olla jopa jossain määrin pakotettua, tai vähintään voimakeinoin houkuteltuakin, mutta jokin suuri kipinä tuntuisi olevan se, joka tekee joistain biiseistä ja levyistä parempia kuin toisista. Parempia? Kestävämpiä, puhuttelevampia, tanssittavampia, inspiroivampia.. Musiikkiala on niin seksikkään houkutteleva, että sille ajautuu väistämättä ihmisiä joilla ei ole itse musiikille sen kummempaa annettavaa. Toki musiikin kuuntelu puhtaasti ns. viihdekäyttönä on myös arvokasta ja kannatettavaa eivätkä pelkästään syvemmät sukellukset. Mutta mihin suuntaan vaakakupit kallistuvat?

Musiikkiteollisuuden murroksesta on puhuttu varmasti riittämiin. Joka tapauksessa se on ollut valtava, ja tuntuu että siitä tehtävä johtopäätös itse teollisuudelle on ollut musiikin virtaviivaistaminen. Levy-yhtiöiden tuotantopäälliköiden ratkaisut ja painotukset tuntuvat olevan aina samat; koetetaan varmistaa, että tuote miellyttää mahdollisimman suurta hypoteettista kuulijakuntaa. Koska sehän on ”kaikkien etu”. Paitsi ehkä itse musiikin..? Nyt usein aloittelevat yhtyeet virtaviivaistavat itsensä jo demovaiheessa. Omasta ilmaisusta karsitaan kaikki ”turha” pois, kiteytetään ja mitänäitäon. Demobändien promokuvat näyttävät yhtä harkituilta kuin tarkimmin harkitut menneiden vuosikymmenien isojen artistien fotot. Jotta viesti olisi mahdollisimman selkeä ja mahdollisimman monen ymmärrettävissä. Jotta ei tarvitsisi miettiä. Kun ei ole aikaa miettiä. Don’t bore us, get to the chorus. Tulos tai ulos. Asenne on helposti kyyninen ja ylenkatsova, itse musiikkia ja sen kuulijoita aliarvostava.

Tietenkään itse musiikin tila puhtaasti taidemuotona ja itseilmaisuna ei ole kokonaisvaltaisesti sen huonompi kuin koskaan aiemminkaan. Kunnianhimoista musiikkia tehdään varmasti vähintään yhtä paljon kuin ennenkin. Aiemmin kuvailemani asetelmat ovat omiaan korostumaan Suomen kaltaisessa pienessä musiikkiteollisuusmaassa. Tinkimättömillä oman tien kulkijoilla on yhä harvemmin mahdollisuus elättää itsensä musiikintekemisellä. Tilanne polarisoituu ja näkyvin kärki on markkinoiduin. Myös teoksista raportoivat tiedotusvälineet ovat huomattavan usein huomattavan kuutamolla äänitteiden tekoprosesseista. Itse teollisuus osallistuu entistä enemmän itse taiteen sörkkimiseen, selkeimpänä esimerkkinä kaikki mahdolliset alan tv-kilpailut. Ikäänkuin musiikkiteollisuus haluaisi olla ikiliikkuja, joka lopulta generoi itse materiaalinsa. Oletettavasti kuitenkin levy-yhtiöihmisten parhaimman osaamisen pitäisi olla muilla osa-alueilla. Tony Bennett kertoi dokumentissaan hauskan anekdootin Duke Ellingtonista; hän oli saamassa kenkää levy-yhtiöstään, syynä etteivät levyt oikein käyneet kaupaksi. Ellington vastasi levy-yhtiönsä pomolle Clive Davisille, että minun tehtäväni on tehdä levyjä, sinun myydä niitä. Näin ajattelisin itsekin. Jotenkin tuntuu että musiikintekijä saa yhä enemmän taistella aina vain isompia tuulimyllyjä vastaan saadakseen edes rahtusen alkuperäistä viestiään säilymään lopulliselle äänitteelle saakka. Puhtaan tai vain vähän ulkopuolelta prosessoidun itseilmaisun tuloksena syntyneet valtavirtalevyt ovat kovin harvassa. Välillä tuntuu, että levyntekoprosessi ja sen lopputulos ei loppupeleissä ole oikein kenelläkään osallisella hallinnassa. Lopulta puhutaan kuitenkin taidealasta, jota ei voi liiketoimintana verrata vessapaperin valmistamiseen vaikka kuinka tekisi mieli yksinkertaistaa. Musiikki ei sittenkään ole tyystin määrättävissä eikä hallittavissa. Se on lopulta mysteeri ja siksi niin loputtoman kiehtovaa. Don’t fuck with it!